Kun lapset varttuvat, tulee miettineeksi elämää taaksepäin. Minusta tuli äiti ja meistä mieheni kanssa vanhempia 21 vuotta sitten. Emme siis ole enää kovin nuoria, vaikka itsemme nuorehkoiksi kokisimmekin. Hämmästyttävää, mutta samalla niin luonnollista.
Oi, kuinka paljon mahtuu noihin 21 vuoteen, monenlaisia vaiheita tässä elämän vuoristoradassa. Nyt perheessämme on kolme työssä käyvää, ylioppilas, lukion toisen vuoden aloittava ja nuorimmainen ylä-asteelle siirtyvä nuorukainen. Tämä kaikki tuntuu ihanalta ja helpottavalta, mutta myös haikealta. Voi sanoa että pikkulapsivaihe on ollut jo tovin takanapäin, vaikka vastahan se oli, niin elävästi ne ajat ovat muistojen sopukoissa. Kotona on nykyään erilaista ruuhkaa, kun kaikki lähes samankokoiset ihmiset siellä hyörivät. Myös monenlaista keskustelua on toisinaan paljon, kun kaikilla on sanottavansa.
Jokaisessa elämänvaiheessa on ollut omat ilonsa ja haasteensakin, sellaista se elämä on, kaikenlaisia tapahtumia ja tunteita laidasta laitaan, iloja ja onnistumisia, huolta ja välittämistä sekä yhteentörmäyksiä, harmeja ja pettymyksiä. Välillä on jaksoja eletty sumussa, mutta päästy kuitenkin eri tavoin eteenpäin. Välillä selviytyen, välillä menty hyvällä mielellä kohti uusia seikkailuja. Kaiken keskellä, joka päivä, lapset ovat kasvaneet ja kehittyneet, huomaamattakin imeneet mitä erinäisempiä asioita elämästämme itseensä. Lasten kasvamisen myötä sitä on kasvanut myös vanhempana, elänyt omaa ja yhteistä tietä kasvaen lasten mukana ja opetellut hyväksymään myös keskeneräisyyttä äitiydessä ja vanhemmuudessa.
Vaikka me yritämme kasvattaa lapsiamme parhaamme mukaan, niin myös lapset, kaikenikäisinä, opettavat ja kasvattavat meitä vanhempia eri tavoin. Sanotaan, että pienten lasten kanssa on pienet murheet, isompien kanssa suuremmat. Pääsääntöisesti se pitää paikkaansa, mutta kokemuksia on varmasti laidasta laitaan. Myös pienten lasten kanssa voi olla isoja murheita, jos esimerkiksi lapsi sairastaa paljon tai on muuta huolta samaan aikaan yllin kyllin. Jälkikäteen muistellessa pikkulapsiajan haasteet voivat tuntua mitättömiltä, kun niihin on saanut välimatkaa. Joka tapauksessa senhetkinen tilanne kaikkinensa on ollut totta juuri siinä hetkessä ja sitä ei tarvitse myöhemminkään vähätellä. Mitä isommaksi lapset kasvavat, roolit osittain vaihtuvat tai kulkevat vieläkin enemmän vastavuoroisesti. Vanhempanakin voi saada monenlaista apua ja tukea lapsiltansa, jos apua haluaa pyytää ja ottaa vastaan. Olen hämmästellyt usein miten taitavia nuoret ovat ja auliita auttamaan.
Keväällä sain oppia uusia termejä psykologiasta abin lukiessa kirjoituksiin, nähdä sinnikästä tulevaisuuteen suuntaamista pääsykokeisiin valmistautumisessa, nähdä eri-ikäisten lasten opiskelutekniikoita, joista löytyi kullekin parhaiten sopivat. Hienoa että kouluissa on tarjottu vaihtoehtoja. Autokoulun opeksi en osannut itseä kuvitella koskaan, mutta siihenkin olen sattunut lupautumaan ja mielenkiintoinen opinahjo ollutkin, sekä ajoa opettelevalle että ajo-opettajalle. Parhaimmillaan mukavia yhteisiä hetkiä.
Kukaan ei ole valmis vanhempi ennen lasta, vanhemmuuteen kasvetaan ja jokaisella se on omanlainen kasvun matka. Vaikka ihan kaikki ei olisi mennytkään ennakkoon ajattelemalla tai toivotulla tavalla, elämä on opettanut joka tapauksessa. Armollisuutta itseä kohtaan tarvitaan, vaikka siihenkään ei ole mieltä aina helppoa taivuttaa.
Kuulin kerran lohduttavan ajatukseen aiheeseen liittyen:
”Yksinkertaisesti täydellistä vanhempaa ei olekaan, mikä on hyväkin. Näin lapset voivat tehdä asioita toisin ja omasta mielestään paremmin”. Näinhän se menee. Seuraava sukupolvi kohtaa samat ja myös erilaisia uusia haasteita elämässä ja mahdollisessa vanhemmuudessa ja pyrkivät toimimaan parhaansa mukaan.
Mikä rikkaus onkaan omat lapset, nuo parhaat kasvattajat. Lisäksi parisuhde on se peili, joka laittaa toisinaan kovastikin näkemään omat kipukohtamme, mutta joiden kautta voimme oppia tuntemaan yhä syvemmin itseä ja toista.
”Sen tajuaminen, että vanhemmatkin ovat vajavaisia ja tekevät välillä hölmösti, on lapsille ja nuorille lohdullista. Se oma hölmöys kannattaa vain tunnistaa ja tunnustaa. Juuri säröistä syntyy usein hedelmällistä ja hyödyllistä kehitystä ja keskustelua.” J. Sinkkonen
Aikuistuneiden ja murrosikäisten lasten kanssa voi iloita jo monista hyvistä keskusteluista. Yhä enemmän koen olevamme tasaveroisia kanssaihmisiä lapsemme kanssa vaikkakin pysyn vanhempana ikuisesti. Ihanaa on seurata myös lasten eloa vielä läheltä ja olla mukana heidän elämässä (heidän sallimissa rajoissa), vaikka menevät jo paljon omillaan ja vanhimmasta päästä enenevissä määrin elävät omaa elämäänsä. Välillä kuitenkin sydän syrjällä joutuu olemaan, etteivät satuttaisi itseään, millään tasolla, tietoisena kuitenkin siitä, että jokaisen on opittava joitakin elämänasioita usein kantapään kautta.
Jonakin päivänä, toivottavasti, kukin vuorollaan lentää pesästä omille teilleen vahvoin siivin itseensä ja elämään luottaen. Siinä kohtaa vanhempana on edessä oma prosessinsa, yhdestä elämänvaiheesta luopumista ja irti päästämistä ja jälleen kerran uuteen vaiheeseen hyppäämistä. Kaikki ajallaan. Nyt eletään tässä ja iloitaan yhdessäolosta, niistä hyvistä asioista ja opettavista hetkistä, mitä se antaa.
Mitähän seuraavat 20 vuotta tuovat eteen?
Sen tietää vain elämällä päivän kerrallaan.
Kehoterapia Aino 